1975-1985 Asiantuntijavallasta kansalaisyhteiskuntaan

1970-luvulla koettiin suuri yhteiskunnallinen muutos jälleenrakennuskauden aatemaailmasta moderniin yhteiskuntaan. Vuoden 1968 tapahtumista liikkeelle lähtenyt yhteiskunnallinen murros sekä energiakriisi romuttivat sodanjälkeisen kasvuoptimismin. Tehokkuuden ja rationalismin tilalle kaupunkisuunnittelun ihanteiksi vaihtuivat ihmisen ja luonnon huomioon ottaminen sekä energian säästö.

Tyytymättömyys 1960- ja 1970-lukujen ”laatikkoarkkitehtuurin” ylivaltaan synnytti 1980-luvulla kansainvälistäkin huomiota saaneen suuntauksen, ”Oulun koulun”. Suuntaus syntyi Oulun yliopiston piirissä Reima Pietilän professorikauden aikana. Koulukunnan mukaan kysymyksessä ei ollut niinkään tyylisuuntaus, vaan asenne, jonka tavoitteena oli suomalaisiin olosuhteisiin soveltuva kestävä ja pitkäikäinen rakennuskanta aiemman lyhytikäisen kertakäyttörakentamisen sijaan. Suuntaus liittyi maailmalla tuolloin pinnalla olleeseen postmodernismiin, mutta ulkomaisten lainojen sijasta vaikutteita haettiin enemmänkin suomalaisesta maaseudun rakennuskulttuurista.

Vuonna 1982 valmistunut Oulunsalon kunnantalo on ”Oulun koulun” tunnetuin merkkirakennus. Rakennus on vastikään suojeltu rakennussuojelulailla. Rakennuksen ovat suunnitelleet Arkkitehtitoimisto NVV:n arkkitehdit Kari Niskasaari, Reijo Niskasaari, Kaarlo Viljanen, Ilpo Väisänen ja Jorma Öhman.

1960- ja 1970-luvuilla purettiin suuri osa Suomen kaupunkien puutalokeskustoista ja puutalokaupunginosista. Tilalle syntynyt sekava ja ankea betonikaupunki nostatti kansalaisten piirissä voimistuvaa kritiikkiä 1960-luvun loppupuolelta alkaen. 1980-luvulle tultaessa kritiikki kasvoi kansan yleiseksi mielipi- teeksi. 1980-lukua voikin pitää rakennussuojelun kultakautena. Tuon vuosikymmenen kuluessa saatiin pelastetuksi paljon sii- tä kaupunkikulttuurista, mitä oli jäänyt jäljelle 1960- ja -1970 luvun silmittömän purkamisen vuosina.

Pienenä syrjäisenä kaupunkina Raahen ruutukaava-alue oli säilynyt likimain koskemattomana aina 1960-luvulle asti. Raahen ensimmäistä yleiskaavaa laatimaan palkattu arkkitehti Risto Kaarlehto esitti jo vuonna 1962, että vanha kaupunki jätetään kokonaan rauhaan ja perustetaan uusi keskusta rautatien eteläpuolelle. 1970-luvun lähestyessä myös yleinen mielipide kääntyi enenevässä määrin puukaupungin säilyttämisen kannalle.

Raahen kaupunginvaltuusto kypsyi vuonna 1977 säilyttämään huomattavan osan puukaupungistaan. Kaupunginarkkitehti Hilkka Aaltonen ryhtyi mittavaan työhön, laatimaan suojeluun tähtäävää kaavaa puukaupungin säilyneelle pohjoisosalle. Tontinomistajien vaatimuksesta valtuusto edellytti, että aiemman asemakaavan rakennusoikeuksia ei saa vähentää. Aaltonen sijoitti käyttämättömät rakennusoikeudet tonttien perälle, mihin Raahen isohkot korttelit antoivat mahdollisuuden. Käytännössä pihan perille on toteutunut kuitenkin vain muutamia taloja ja Aaltosen laatimat kaavat pelastivat Raahen puukaupungin. Tänä päivänä Raahen puukaupunki on Pohjois-Suomen rakennetun ympäristön arvokkaimpia kohteita ja valtakunnankin mitassa hieno pääte rannikon puukaupunkien ja -kaupunginosien ketjulle.